Kynä

Söin äsken suklaalevyn Miehen nukkuessa mun sängyllä. Eilen meni ilta vähän pitkäks tosiaan, joten kai se on unensa ansainnu. Mullaki meni eilen pitkään, oikeestaan pidempään ku muilla. Olin sekasin. Innostuin tiskaa viidelt aamulla. Tänää olin enemmän sekasin.

Mua ahdistaa. 

Näitä blogeja on liikaa, joissa joku valittaa, että sitä ahdistaa. Mut mua silti ahdistaa. Eikä ees ahdista. Musta tuntuu epätodelliselta ylipäätään olla tässä. Kaikessa. Tää on muka mun elämä. Oma.

Kaikilla muillaki on elämä. Niil ei oo kellään ollu sitä minkä mä oon kokenu, eikä mulla sitä mitä ne on kokenu, ainakaan samalla tavalla. Musta tuntuu, että mä oon niin yksin. Yksinkin on ihan väärä sana, jotenkin sellanen liikkumaton, eristäytyny, pysähtyny, mykkä kuuro ja sokea. Turta, kyllästynyt, liian kyseenalaistava. Onneton, ja täten kai kaikista ympärilläolevistani poikkeava.

Mä saatan tuijottaa jotain pöydällä olevaa kynää ajatellen että okei, siinä se on. Miks se on siinä? Miksei se lopeta olemista? Se on siinä viiden sekunnin päästä, mulla on sellanen aavistus. Ja se on, se on ja on ja on. Mun aavistus näinollen tulee luonnollisesti osoittautumaan oikeeks. Se ei liiku, ja se on siinä niin kauan kun mä jaksan katsoa. Ja mä ahdistun tälläsestä. En kestä kattoo, miten jokin voi vaan olla, ilman että se oleminen vaivaa sitä mitenkään. Ei kynän tarvii ajatella miks se on pöydällä, miks se edes haluais olla muualla. Se on siellä mihin sen jättää, se on kynä.

Mäkin oon jollain tasolla kynä. Mä olen harmaa lyijy puristeen ympäröimänä. Kynä, joka odottaa ottajaansa ja jää siihen, mihin sen jättää. Joskus terä tylsyy ja kynästä tulee käyttökelvoton. Tavallisista kynistä poiketen osaan terottaa itteni. Teen sen, koska se on mun tarkotus, olla kynä, olla tarpeellinen. Enkä saa kyseenalaistaa sitä, en anna itteni tehdä sitä. Mun ei kuulu ajatella sitä, koska mä olen kynä. 

Mutta mä haluaisin olla muualla.