Mä en aio erota, koska en vaan halua

Mä vihaan tätä tunnetta. Ei olla juteltu Miehen kanssa kunnolla varmaan viikkoon sen työmatkailun takia, ja silti mua kyrsii koko keskustelu heti alusta alkaen. Ei oo ees mitään voi kun oli ikävä-hempeilyä aluks. Mä vihaan sitä, kuinka se saa mut vihaamaan itteeni tässä suhteessa, vihaan sitä, kuinka mä jään tässä kahen ihmisen vuorovaikutuksessa ulkopuoliseks, kun sillä on niitä omia menoja eikä mua nyt vaan valitettavasti voi ottaa mukaan. Ja mä vihaan sitä siks, etten voi erota. En voi erota, koska mulle ei jäis sit mitään, ja se on säälittävää. Kamala kehä, josta en pääse ulos millään satuttamatta itteeni. Vihaan. 

"Miksi minulle sinäkin olet vain heijastus peloistani?"

-Eppu Normaali

I don't hate you boy

Sigh. 

Ollaan nyt erossa tää viikko, tuntuu jotenkin vaikeelta ja jotenkin helpottavalta samaan aikaan. Yritän vältellä soittelua, koska siitä tulee jotenki säälittävä roikkuva olo. Annan sen olla ja koitan keskittyy omaan elämääni.

Perjantaiks on jo tiedossa ohjelmaaki, johon itseasias oon erittäin tyytyväinen! Tulee kerranki lähettyä johonki ilman Miestä. Kiva.

Väsymys

Sain itteni jopa liikkeelle tänään. Piti päästä kiusaamaan itseään ja juosta kaikki patoumat ulos, jossain vaiheessa tuntui että meinaa ihan itku päästä. Kanavoin sen vihaksi, jonka taas kanavoin liike-energiaksi. Olo on nyt kaikin puolin keveämpi, ja voin hyvällä omatunnolla mennä nukkumaan. 

Ei sen enempää tänään, vaikka Mieskin on ollut vaikea. Se kuitenkin on mitä on, enkä tahdo palauttaa mieleeni kaikkea pahuutta jonka juuri sain itsestäni ulos.