Mä hajosin eilen, Miehen syliin. Sekä fyysisesti että psyykkisesti. Seksi ei sytyttäny, Mies tuli tapansa mukaan luotettavasti mut multa meni into kun en ehtinyt mukaan. Sit tuli sellanen vitutus ja pettymys, joka käynnisti kauheen dominoefektin mun perimmäisiin tunnepinoihin. Kaikki se mitä oon jättänyt selkäni taa ja koittanu unohtaa yhtäkkiä muistutti olemassaolostaan, iski vatsaan, keuhkoihin, sydämeen, päähän, kyynelkanaviin... kävin jossain niin pohjalla sekunnissa et meinas tajunta kaatua, yritin siltikin olla ku mitään ei olis tapahtunu. Siinä psyykkinen hajoaminen. Mun fyysisyydestä vaan meni perusta kun olin yhtäkkiä kappaleina levällään jossain kaukana ja todellisuudessa ontto, säröillyt ja paloiksi jauhettu.
Sitten fyysinen hajoaminen. Joka paikkaa kuristi ja särki, vapisutti, hengitys poukkoili, ja mä itkin. Se oli kauheinta itkua mitä oon koskaan itkeny, tuskallisinta. Se kuulostikin ihan lohduttomalta, hajonneelta, joltain sellaselta mitä ei vaan voi enää korjata. Niinku asia onkin. Meitä ei voi enää korjata. Mies halas mua, oli siinä niinku aina ennenkin kun oon romahtanu, yhtä kärsivällisenä ku aina ennenkin vaikka mun itkut aina tulee yllättäen, hämmentäen. Mut mä en enää saanu lohtua sen sylistä, päinvastoin, koko asettelu muistutti mua miksi mä edes itken. Ja mä tiesin, et se tulis kysymään sen, "kerro mulle, miksi sä itket?".. Niinku aina. Mut mä tiesin tällä kertaa myös sen, etten vois kertoa sille. En mä koskaan oo kertonu, koska itku yleensä liittyy kaikkeen monimutkaiseen, josta ei sillä hetkellä jaksa tai halua puhua. Mut tällä kertaa olisin halunnu kertoa, puhua, jakaa sen palapelin jonkun kanssa, mut jouduin vastentahtoisesti kokoamaan itteni yksin, sanomaan et ei se mitään ollut. Kyllä se tästä. Ja samaan aikaan mua raasto se totuus, ainoa vaihtoehto joka on jäljellä ja vois koskaan auttaa asiaa eteenpäin.
Enää on vaan kyse siitä, minkä hetken valitsen kertoakseni. Mut sitä ennen koitan totutella ajatukseen elämästä ilman sitä, mikä on suurin osa nykyistä elämääni.
