Kuinka kovaa harakan täytyisi lentää ikkunaan, jotta se hajoaisi

No, paikkasin sitten tänään eilisen "erheeni". Joka tapauksessa kai parempi näin.

Huomenna on lähes vappu!

Asioita, joita ei voi siirtää

Olen kuulemma itsekäs ja tunteeton. 

Vaikea, vaikea elämä ja sitäkin vaikeammat ihmiset, joille ei maksa vaivaa yrittää selittää. Eikä edes riitä tahtoa selittää. Siinä suhteessa olen kyllä tunteeton, etten eräistä läheisistäni enää ole kyennyt välittämään pitkiin aikoihin, mutta ei sitä kuuluisi sotkea omiin sisäisiin ristiriitoihini tai johonkin muka empatian puutteeseen. 

En kai silti voi syyttää kuin itseäni, kun en ole koskaan tilannetta tehnyt selväksi. Enkä tee selväksi sullekaan, joten jääköön tämä blogimerkintä hämäräksi kaikkien osalta.

Takkuilua

Viikonloppu oli aika mukava. Sääkin oli tosi hyvä. Millanen ihminen jaksaa lukea säästä? Millanen ihminen ylipäätään kirjottaa säästä? En tiedä, joka tapauksessa nautin auringosta siinä määrin, että koin tarpeelliseksi mainita asian.

Mies on kovin päihteisiinmenevä tapaus. Se häiritsee mua, mutten tiedä kuinka paljon. Joskus siinä määrin, etten voi uskoa tilanteen menevän parempaan (=haluamaani) suuntaan. Mutta toisaalta, tuntuu ettei se oo edes mun asia mitä toinen itsellään tekee enkä pelkästään tietyn mentaliteetin takia haluais erota, kun muuten toimii kaikki niin hyvin. Jotenki silti huolettaa, mitä tästä tulevaisuudessa seuraa, jos en puutu asiaan mitenkään. Ja oonhan mä jo yrittäny puuttua, mutta Mies ei tahdo nähdä tilannetta. 

Hankala yksilö, mutta siltikin niin ainutlaatuinen, että en voi päästää menemään. Ja me molemmat oltiin ennen niin hajallakin ja nyt toistemme paikkaamia siinä määrin, etten tiedä voiko näitä yhteisiä rakennelmia repiä irti hajottamatta itseäänkin.

En tiedä onko tässä mitään järkeä, enkä tiedä voiko kahden ihmisen väliin jäävää jotakin edes järjellä milloinkaan määritellä. Silti sitä aina yrittää.

Joka tapauksessa, viikonloppu oli aika mukava.

Jokainen päivä päättyy

Ihana, aurinkoinen päivä. Jotenkin valosta vaan saa niin suunnattomasti energiaa. Olin koko päivän ilonen, kunnes illalla Miehen kanssa jutellessa palas kauhea synkkä kuristus. Ja kuristuksen mukana ajatus. Tahtoisin vaan paeta, ja ero pyörii mielessäni huolestuttavan usein.

Lyhyesti

Hetken olin vapaa huolesta, nyt se taas tuntuu kuristavan kurkussa. Voinko koskaan olla oikeasti tyytyväinen ja tasapainoinen ihminen?

Toisaalta Mies avasi minulle kokonaan uuden maailman. Toisaalta taas rikkoi paljon sitä, mitä olin yksinäni haalinut. En tiedä mitä tehdä. Eihän me voida kariutua. Voidaanko..?

Valoisaa

Sain tänään positiivista palautetta. Jopa arvostettavalta taholta! Tai no, itse ainakin pidän tahoa arvostettavana. Anyway. Pitkästä aikaa tuntuu onnistuneelta jonkin asian suhteen.

Mies kävi. Oli sulosen hauskaa, näin taas suhteen puolikkaan, jolla on tulevaisuutta. Jotenkin silti mietityttää, että nautin niistä kaverillisista hetkistä enemmän. Ehkä se johtuu siitä, että vaan tuntuu niin huojentavalta nauraa. Nauraa, nauraa ja nauraa. Kaikki paha pois. Sitten on tilaa rakastaakin.

Ja tietysti mä rakastan Miestä. Sille on aina tilaa. Ei se ehkä välillä ole edes ollut tervettä, mut musta tuntuu, että tasapaino on löytymässä. 

Ah, onni.

Kynä

Söin äsken suklaalevyn Miehen nukkuessa mun sängyllä. Eilen meni ilta vähän pitkäks tosiaan, joten kai se on unensa ansainnu. Mullaki meni eilen pitkään, oikeestaan pidempään ku muilla. Olin sekasin. Innostuin tiskaa viidelt aamulla. Tänää olin enemmän sekasin.

Mua ahdistaa. 

Näitä blogeja on liikaa, joissa joku valittaa, että sitä ahdistaa. Mut mua silti ahdistaa. Eikä ees ahdista. Musta tuntuu epätodelliselta ylipäätään olla tässä. Kaikessa. Tää on muka mun elämä. Oma.

Kaikilla muillaki on elämä. Niil ei oo kellään ollu sitä minkä mä oon kokenu, eikä mulla sitä mitä ne on kokenu, ainakaan samalla tavalla. Musta tuntuu, että mä oon niin yksin. Yksinkin on ihan väärä sana, jotenkin sellanen liikkumaton, eristäytyny, pysähtyny, mykkä kuuro ja sokea. Turta, kyllästynyt, liian kyseenalaistava. Onneton, ja täten kai kaikista ympärilläolevistani poikkeava.

Mä saatan tuijottaa jotain pöydällä olevaa kynää ajatellen että okei, siinä se on. Miks se on siinä? Miksei se lopeta olemista? Se on siinä viiden sekunnin päästä, mulla on sellanen aavistus. Ja se on, se on ja on ja on. Mun aavistus näinollen tulee luonnollisesti osoittautumaan oikeeks. Se ei liiku, ja se on siinä niin kauan kun mä jaksan katsoa. Ja mä ahdistun tälläsestä. En kestä kattoo, miten jokin voi vaan olla, ilman että se oleminen vaivaa sitä mitenkään. Ei kynän tarvii ajatella miks se on pöydällä, miks se edes haluais olla muualla. Se on siellä mihin sen jättää, se on kynä.

Mäkin oon jollain tasolla kynä. Mä olen harmaa lyijy puristeen ympäröimänä. Kynä, joka odottaa ottajaansa ja jää siihen, mihin sen jättää. Joskus terä tylsyy ja kynästä tulee käyttökelvoton. Tavallisista kynistä poiketen osaan terottaa itteni. Teen sen, koska se on mun tarkotus, olla kynä, olla tarpeellinen. Enkä saa kyseenalaistaa sitä, en anna itteni tehdä sitä. Mun ei kuulu ajatella sitä, koska mä olen kynä. 

Mutta mä haluaisin olla muualla.

I will follow you into the dark

"Fear is the heart of love"

-Death Cab For Cutie

Sillalla

Mies päästää irti kädestäni vain kääriäkseen sätkän tai kaivaakseen salmarin repusta.

Toisinaan tuntuu, etten edes olis mitään ilman tätä. Toisinaan taas tuntuu, etten nyt ole tarpeeksi.

Parisuhde, vaikea vaikea asia.